Kun parisuhde on listan viimeinen kohta

Vapautin lapseni velvollisuudesta!

Kun oma lapseni ei halua asua minun luonani ☹

Tässäkin on aihe, josta voisi kirjoittaa vähintään yhtä monta tarinaa kuin on eroja. On erilaisia lähtökohtia, erilaisia ihmisiä, joita ohjaavat erilaiset näkemykset ja motivaattorit.

Aion kirjoittaa lyhyehköjä blogeja aiheesta, koska varmasti on vanhempia, jotka ovat samassa tilanteessa kuin itse olen ollut ja jos olisin näistä asioista kuullut muitakin kuin, että ”miettikää nyt asiat lapsen kannalta” ja ”koittakaa nyt sopia asiat”, olisin huomattavasti aikaisemmin voinut paremmin ja se olisi varmasti auttanut myös lapsiani.

En siis ole opettamassa ketään ja en tiedä kaikkea, mutta mahtavaa olisi jos joku alkaisi ajatella ehkä eri tavalla, tarkastella ja ehkä vielä parempaa, muuttaa omaa toimintaansa ja näkemystään, jotta lapset voisi paremmin.

Minun tarinani:

Erosimme lasten äidin kanssa jo yli 10 vuotta sitten. Lapset olivat siihen aikaan ala-asteikäisiä ja nykyään jo aikuisuuden kynnyksellä. Ero ei tullut yhtäkkiä. Tai sitten se tulikin yhtäkkiä.

Huonosti oli mennyt jo vuosia, mutta en pystynyt sormella osoittamaan tai todistamaan mikä on huonosti. En vaan voinut hyvin ja epäilin usein itseäni, että minä nyt vaan olen tällainen, joka ei meinaa olla tyytyväinen. Joten eteenpäin vaan. Jossain kohtaa päätimme käydä keskustelemassa parisuhdepsykologin kanssa, josko siitä olisi apua. No se toi ehkä vielä enemmän esiin asioita, joista ajattelin, että miten voidaan ajatella noin eri tavalla?

Siinä vaiheessa kun ex-puolisoni kysyi minulta, että miksi olet tyytymätön, kun meillä on kaikkea: lapset, koti, mökki, autot, vene ja me? Mietin siinä, että niin ”me” tultiin listassa viimeisenä.

En todellakaan siinä kohtaa auttanut asiaa ainakaan parempaan suuntaan, eli valitin ja kyseenalaistin suhdettamme, mutta eroa en kuitenkaan osannut tai paremminkin uskaltanutkaan ajatella. Tai ehkä se oli kaukaisena ajatuksen, mutta päätöstä en uskaltanut tehdä.
Suurin syy varmasti oli pelko ydin perheen hajoamisesta ja miten minun sitten käy, varsinkin kun jonkinlainen ajatus siitä, että lastenvalvontahan näkee isän elättäjänä ja äidin kasvattajana ja ensisijaisena vanhempana.

No pahin tapahtui. Tai ainakin silloin niin ajattelin.

Lasten äiti sanoi, että haluaa erota. Sitten se tulikin ihan yhtäkkiä. Ensimmäinen ajatus oli, että nyt maailma kaatuu ja haluan päästä puhumaan asiasta. Käsittelinkin asiaa psykoterapeutin kanssa ja pääsin nopeasti hallitsemaan tilannetta ja näin tulevaisuuden valoisana.

Lasten äidin kanssa lapsiin liittyvä asiat saatiin sovittua keskenämme, vaikka minulle sanottiinkin, että kannattaa mennä lastenvalvontaan sopimaan asiat. Ehkä pelkäsin mennä sinne, koska sitten saattaisi tapahtua, että virallistetaan se mitä ex-puolisoni joskus aikoinaan sanoi, ”jos joskus erotaan, niin minä otan lapset”.

Alkuun kaikki menikin hyvin, olin hieman jopa yllättynyt, että näin hyvin kun menee, niin ei ole hätää. Saatiin sovittua yhteisvanhemmuus, lapset viikko/viikko, juhlapyhät ja lomat.

Ensimmäinen vuosi menikin, kuten sovittu.

Sitten alkoi muuttua. Joulu jäikin viimeiseksi jouluksi lasten kanssa ilman, että se piti pilkkoa, eikä vuorotella ja hiihtoloma oli viimeinen yhteinen lasten kanssa. Juhlapyhät, jotka olimme sopineet vuorotellen, muuttuivat yhtäkkiä “lapsen edun” nimissä hänen yksinoikeudekseen.

Perustelut olivat aina samat: “Meille tulee sukulaisia”,  tai “sinä et pysty tarjoamaan kunnollista joulua”.

Asiaa yritin selvittää myös lastenvalvonnassa, mutta lopputuloksena olisi joko luovuttaa tai viedä eteenpäin oikeusteitse. Tilanne tuntui raskaalta ja jonkin aikaa, liian pitkäänkin yritin taistella oikeuksistani vanhempana. Tilanne muuttui yhteisvanhemmuudesta rinnakkaisvanhemmuudeksi.

Sitten toinen lapsistani sanoi, että ei haluaisi enään olla viikko/viikko. Kysyin, että mitä hän haluaisi. Hän vastasi hieman varovaisesti, kuin kepillä jäätä, että jos voisi olla aina kaksi viikkoa molempien luona.

Sanoin, että tottakai voit. Näin sitten sovittiin, koska lapsi oli kuitenkin jo 15 v. Se ei kuitenkaan lasten äidille sopinut ja peruuntui. Sitten lapseni sanoi minulle, että hän haluaisi jäädä äidin luokse.

Voitte kuvitella, miltä tuo tuntui kuulla.

//Erotukihenkilö