Oikeus voi antaa määräyksiä, mutta se ei voi muuttaa ihmisen toimintatapaa

Tämä on toinen osa kertomustani elämästä eron jälkeen. Ensimmäisessä osassa kerroin, kuinka konfliktit vaikuttivat minuun. Tässä osassa kerron, mitä tapahtui sen jälkeen ja millaiset valinnat auttoivat minua löytämään takaisin rauhaan ja tasapainoon.

Lue osa 1 tästä: Kun parisuhde on listan viimeinen kohta

”Taistelin tuulimyllyä vastaan” – katkeruus kuluttaa niin paljon energiaa

Tuon esiin ajatuksia siitä, miten itse koin ja mitä tein kun minunkin elämään vaikuttaa paljon ihminen, joka ei edes asu minun kanssa.

Huoltokiusaaminen jatkui ja siitä ei ollut merkkiä, että tulisi helpottamaan.

Jossain vaiheessa rohkaistuin ja olin lastenvalvontaan yhteydessä.

Yritin vielä kerran saada sovittua asioista niin, että minutkin otettaisiin huomioon ja lapsille mahdollistettaisiin yhdessäolo isän kanssa myös juhlapyhinä.

Halusin varmistaa, että kun lapset saavat vaikuttaa heitä koskeviin päätöksiin ilman, ohjausta  tai painetta mihinkään suuntaan. Tämä käynti lastenvalvonnassa ei valitettavasti auttanut meidän tilannetta, vaan vastassa oli lauseita kuten ”miten sinä muka pystyt tarjoaman lapsille joulua?”

Katkeruus syntyy usein kokemuksesta, että jokin on epäoikeudenmukaista. Se on inhimillinen tunne. Mutta katkeruus on myös tunne, joka kuluttaa valtavasti energiaa.

Samalla olin huolissani lasten päätäntä vallasta, kun ikääkin lapsilla alkoi olemaan, niin että voisivat itse päättää mitä haluavat tehdä.

Ensimmäisenä kuitenkin mietin, että miten minä voisin kuitenkin tässä tilanteessa toimia lapsen etu edellä ja samalla itse pärjätä tilanteessa, ellei jopa voida paremmin.

Huomasin siis taistelevani tuulimyllyä vastaan ja minulla ei ollut mitään ”valttikortteja”  käytettävissä saadakseni oikeudenmukaista kohtelua.

En halunnut viedä asiaa oikeuteen. En siksi, että olisin pelännyt, vaan siksi, että tiesin totuuden: mikään instanssi ei pysty varmistamaan, ettei toinen vanhempi jatka kiusaamista päätöksen jälkeenkin. Oikeus voi antaa määräyksiä, mutta se ei voi muuttaa ihmisen toimintatapaa. Eikä siksi, että olisin luovuttanut, vaan siksi, että halusin suojella lapsia.

Ajattelin, että minun pitää varmistaa oma jaksaminen ja hyvinvointi, tästä syystä päätin, että  jatkossa lasten äidin kanssa käydään ainoastaan lasten tarpeisiin liittyvät asiat ja nekin tekstiviesteillä, että kaikki ”tallentuu” ja niissä ei pysty manipuloimaan.

Lasten suhteen päätin, että en painosta heitä, vaan liittyypä keskustelu mihin tahansa, niin annan lasten tehdä omat päätökset. Voin kertoa vaihtoehdot, mutta vaikuttamatta päätökseen. Kerron mielipiteeni mikäli lapsi sitä kysyy.

Kumppanini kanssa teimme omat säännöt miten meillä toimitaan ja meidän omat rajat.

Lopputuloksena tästä on tullut se, että minulla ei ole enään painetta siitä, että minua tai meidän perhettä ohjataan.

Suurin ”voitto” tästä kuitenkin on se, että saamme elää enemmän kuin omana perheenä ja kaikki voidaan paremmin. Mieli on huomattavasti kevyempi ja varmasti se on lastenkin etu.

//Erotukihenkilö